Mä en koskaan edes pahimmissa painajaisissani olisi uskonut, että tulemme todella tähän tilanteeseen. Tien päähän. Siihen, että mulle ei jää enää valinnanvaraa...

---

"*muoks* mitä Hillo itse sanoo? Onko koira käynyt noissa tilanteissa päälle pelosta vai ei? Onko se itse säikähtänyt reaktiotaan? Sillä voi toki tosiaan olla kyse pelostakin, jolloin käytöksen syy on muualla kuin dominanssissa ja kuritus turhaa. Mutta voisikohan tällainen koirakin oppia väistämään mieluummin kuin hyökkäämään? Itse Hillo tiedät parhaiten. Jos se piikki tuntuu oikealta niin se varmasti on sitä."

En mä osaa sanoa, se tänäinenkin kävi niin äkkiä että jälkeen päin parin metrin päässä ollut mies sanoi ettei ees huomannu mitään ennen ku painin koiran kanssa *******ttä huutaen. Ja joo, olen kyllä satavarma että kyseessä ei ollu väärinkäsitys, koira ei yrittäny leikkiä eikä mitään vastaavaa. Se tuli raivolla ja hiljaa päälle.

lisäys: ja ei todellakaan oo säikähtäny reaktiotaan, päin vastoin lisää vettä myllyyn. Siinä ku sain siitä ekan otteen ja väänsin käteni pois sen hampaiden välistä (mistä se haavakin tuli) ja paransin otettta kaulanahasta, niin se ärisee edelleen aivan raivona ja yrittää napata uudelleen kiinni. Vasta kun sain ihan kunnon kahden käden otteen ja mätkäsin sen maata vasten, se vähän tokeni. Ja hyi ku kuulostaa pahalta kuvailla tätä, iljettää ihan tää väkivalta

lisäys 2: koko ajan siis tietysti karjuen eitä ja vaikka mitä kirosanoja, joilla ei mitään vaikutusta koiraan.

Oikeestaan mä en enää ees tiedä onko sillä väliä onko se pelkoa vai silkkaa dominanssia. Se on arvaamaton, se on niin iso että se on ainakin kyykistyneelle aikuiselle ihan oikeasti vaarallinen, se rajoittaa mun elämää niin että mulla on porttikielto porukoille ja kaverit täytyy pitää kaukana, ne pelkää sitä ja minä pelkään koiran käytöksen puolesta. Se pelkää lapsia ja tänään mulle valkeni, että se epäilemättä on myös vaarallinen niille. Mä en halua sitä vastuuta mikä sen kaitsemisesta tulisi. Mä en pysty siihen. Kun se kerran pääsisi puremaan vierasta (lasta tai aikuista, ihan sama), mulla olisi niin suuret omatunnontuskat että ampuisin ensin koiran ja varmaan itseni heti perään. Mä en halua että joka lenkki on yhtä kyttäilyä, kuka tulee vastaan ja onko koiralla ehkä joku syy käydä sen päälle. Mä en asu niin korvessa että voisin pitää koiran pois ihmisten ilmoilta, mulla ei oo ees autoa millä ajaa korpeen lenkille. Me joudutaan joka päivä liikkumaan ihmisten ilmoilla.

Ja koira pelkää tosiaan välillä vähän kaikkea. Osittain kuulunee ikään, mutta on sen perusluonnekin vähän sellanen. Aiemmin oon luottanu siihen että oon saanu sen puhumalla rauhalliseks ja yleensä se toimii ihan hyvin. Nyt mulle valkeni että joku kerta se ei luota muhun tarpeeks vaan ottaakin ohjat omiin käsiinsä, enkä halua tietää onko se tilanne vaikkapa pelkän lyhtypylvään vai elävän ihmisen kohdalla.

Mä en halua. Puhtaasti itsekkäistä syistäkin mä en halua pitää koiraa joka on vaaraksi mulle tai ympäristölle. Mä halusin kivan kaverin perheeseen, en sellasta mikä vaatii mun kaiken ajan ja energian ja supererikoisjärjestelyt arkielämään. Ei vaan onnistu multa. Joku muu ehkä tekis sen, minä en.

Mä oon sanonu tän jo miljoonasti mutta vielä kerran: jos kyse olis vaan yhdestä ongelmasta niin mä yrittäisin vielä. Mä repisin jostain rahaa vielä eläinlääkäriin ja erikoisruokiin ja lääkkeisiin ja vaikka mihin. Ehkä se tulis fyysisesti kuntoon. tai ehkä siitä tulis henkisesti ihan kiva koira kun siihen panostais koko elämänsä. Tai ehkä se ei tuu kummaltakaan osalta koskaan kuntoon, ja ensi kerralla pureman jälki voi olla taas pahempi...

Mä en usko että koirallakaan on hyvä olla kun se puree omistajaansa. Joku ongelma siellä taustalla on ihan varmasti.

---

 Niin, ei mun on pakko enää jatkaa tätä kärsimystä. Mutta mä en myöskään halua nousta tästä ja avata tän huoneen ovea, mennä tonne toiselle puolelle missä koira on... musta tuntuu että mä en voi katsoa sitä silmiin, mä en voi kohdata sitä ja sanoa sille että sun aikasi on tullut, mä en halua enää pitää sua täällä. Mä päästän sut pois. Huomenna, ylihuomenna, ensi viikolla. Koska sä itse haluaisit. Käydään vielä pitkällä lenkillä ensin ja syödään sun lemppariluita oikeen iso ateria...

Ja sitten se tulee hiljaa mun luokse, vähän hämillään kun mä itken, heiluttaa hiljaa häntäänsä ja painaa päänsä mun syliini. Etkö sä voinutkaan auttaa mua? Sä lupasit, sä lupasit kun sä poimit mut sieltä tarhalta mun veljien seasta ja sä kuiskasit mun turkkiin että suojelet mua kaikelta...

Nyt kuitenkin se yhtäkkiä vaan hävisi jonnekin. Odottelin hetken ja sit lähdin kävelemään eteenpäin. Meillä on aina ollu periaate, että piski pitää huolen että pysyy mun mukana, ei päinvastoin. Mua ei kiinnosta huudella sille missä menen, seuratkoon itse tai eksyköön ihan rauhassa. Kävelin vähän matkaa eteenpäin ja koko ajan vihaisuus kasvaa, missä h*lvetissä se elukka nyt kuppaa? Pysyköön lopppuelämänsä remmissä kun kerran näin alkaa katoilemaan! Istuin alas ja odottelin varmaan 10min, ei vaan näy eikä kuulu. Huokaisin ja lähdin sit kävelemään takas sinne päin missä se katosi. Hetken päästä alkaa kuulua sydäntä särkevää ulvontaa ja hätääntynyttä haukahtelua. Luulin ensin että se on saanu jonkun metsän elukan kimppuunsa, mutta ei se huuto oikeen siltäkään kuulostanu. Ajattelin seuraavaks että se on vaan hätääntynyt kun ei löydä mua, se kun on ennenkin menny siitä aika paniikkiin jos kadottaa mut pidemmäksi aikaa. Huusin sen nimeä ja kiljahtelin missäsääoot, tuutähänsuuntaan. Ei kuitenkaan kuulu mitään, ei rytise puskat, ei mitään. Se ei siis liiku koko koira, eli missä hitossa se on kiinni? Alko pelottaa. Luojan lykky että se tajus vastata äänellään aina kun huusin sitä, muuten en olis ikinä saanu edes paikannettua sitä. Koiran kiljahtelut johdatti mut just sellasen mutaisen lammen rannalle, ja varovasti siirtelin kaisloja pois edestä että näin keskelle. Siellähän se koira on, pää ädin tuskin pinnalla ja aivan uupuneena yrittää ponnistella, vetää välillä mutaa henkeen ja pärskähtelee.

Sen verran mullakin leikkasi järki, että jos koira on jääny jumiin sinne niin aivan varmasti minäkin jään, jos menen syvemmälle. Seisoin polvia myöten mudassa ja tuntui kauheelle ku upposin koko ajan hiljakseen lisää. Se elukka on pakko saada äkkiä pois tuolta, toinen vetää mutaa henkeensä ja yrittää vikistä mulle että tee jotain, auta mua äkkiä. Kutsuin ja koetin kannustaa sitä hirveästi, ojensin kädet sitä kohti, ja onneksi sain sen räpiköimään vähän vielä, vähän lähemmäs mua, että sain kurotettua sitä kaulasta kiinni ja vedettyä sen ylös sieltä. Koira oli silmin nähden helpottunut, mutta hetken rauhoittumisen jälkeen se kyllä kaahaili vielä loppumatkasta, eli ei sen pahempia traumoja. Oli kiva kävellä kotiin ku viimeiset 10min matkasta on kadulla ihmisten ilmoilla, minä polvia myöten mustassa mönjässä ja koira kauttaaltaan musta.

Kyllä säikytti! Tuo on kerran aiemminkin jääny kiinni mutalampeen, silloin se oli kyllä ihan eri paikassa ja onneks se oli vielä niin rannassa, että se pääsi itsekin sieltä pois. Oppiskohan se nyt varomaan, ihan näin paljoa jännitystä en kaipais lenkeillä...

Ja vielä niitä kuvia. Harmi ku en älynny kuvata sitä sen jälkeen ku olin kiskonu ylös lammesta.

Lentävä matto?

Vähänkö oon ylpee tästä kuvasta, sais olla vaan pikkasen tarkempi mutta just oikeella hetkellä otettu

(Ei oo muokattu tätä kuvaa.)

Eli tarinan opetus: kannattaa opettaa koira haukkumaan käskystä, tuollaisessa tilanteessa se olis tosi tärkeetä. Mun ei kyllä osaa sitä, mutta onneks se tajus itse pitää ääntä, muuten tuskin olis mulla enää koiraa...

Koira on ollu kipeenä, sillä tuli viikon pelkkää kuraa ulos, siis se vähä mitä se edes halusi syödä. Se on nyt taas niin laiha että ihan pahaa tekee. En jaksa nyt avautua kaikista sen vaivoista sen enempää, mutta lääkäriin se olis vietävä, ei tää voi tälleen jatkua. Ongelma on siis se, että 1) se ei syö paljoa mitään ja 2) sillä on maha jatkuvasti sekaisin. Palaan asiaan joskus toiste.

Mä oon nyt jotenkin vähän hitaalla, kun oon kyllä pannu merkille, että iltayhdeksältä on jo aivan pilkkopimeää, mutta en oo tajunnu sen vaikutusta mun elämään :D. Olen opettanut koirakin yöeläjäksi ja ollaan tykätty käydä siinä 23-01 aikoihin sillä päivän varsinaisella lenkillä, kunnon irtolenkillä tai muuten vaan pitkällä kävelyllä. Lähimmät (irto)lenkkireitit on hautausmaan takana olevat pellot, joen ranta ja toisessa suunnassa pellot/metsä. Ei puhettakaan että uskaltautuisin mihinkään noista kun ei näe edes puolta metriä eteensä! En mä niinkään mitään mörköjä pelkää, vaan lähinnä sitä, että kun en näe YHTÄÄN mitä sieltä mahdollisesti tulee niin en ehdi ottaa koiraa tarvittaessa hyvissä ajoin kiinni jne. Meille on ny käyny useempana iltana vähän nolosti, kun tähän aikaan tajuan että koira on lenkittämättä mutta en mä enää uskalla lähteä kun tohon valaistuille kaduille.

Pitäisköhän sitä alkaa ihan harrastaa aamulenkkejä. En kyllä tarkalleen tiedä mihin aikaan alkaa kirkastua, ehtisinkö ennen koulua edes kauas koiran kanssa. Päivisin en tykkää käydä, silloin on aivan liikaa porukkaa liikkeellä ja muutenkin jotenkin aamu- ja iltahämärissä on sellasta ihan erilaista tunnelmaa. Tulis nyt pian lunta, että olis vähän valoisampaa, sit voisin yrittää uskaltaa taas tuonne pelloille hillumaan.

Tekis hirveesti mieli ihan kunnon metsään pudonneiden puiden lehtien sekaan juoksemaan, mut ei oo autoa ja ihan lähellä ei oo sellasta metsämetsää.

----

Siis voi jumalauta, mä päätin tän ketjun rohkaisemana (yllä oleva oli alun perin keskustelupalstalle kirjoittamani teksti) tulla takas päin joen valaisematonta (rantaa) pitkin. Jotku istu pussikaljalla siellä ja koira vähän säikky niitä, mut se ny oli vaan ihan hyvä harjoitus. Eikö sieltä sit kohta jolkotellu koira suoraan meidän syliin, iso ja vihainen eikä se lähteny vaikka potkaisin ja läimäisin remmillä . Väistin oman koiran kanssa penkan puolelle, mutta niskavillat pystyssä se vaan yritti mun koiran iholle, ja Rudi poukkoilee remmissä miten sattuu. Hetken päästä kuuluu puskista laiskoja "tuus tänne" -huutoja, ja koira käy kääntymässä siellä mut tulee takas. Kaks ihmistä sieltä sit tuli ja kun ne oli kohdalla, olin niin järkyttyny ja raivoissani etten saanu sanaa suustani. Nyt ottaa päähän etten läksyttäny niitä oikeen kunnolla, että pitäkää se helkkarin koira kiinni kun se ei teitä tottele. Huomenna sit nähdään kuinka meidän kaikki ohitustreenit ja kyllä-mä-suojelen-sua-muilta -koulutus on mennyt hukkaan ja ollaan taas nollilla. :( Että pitikin mennä sieltä kautta, just kun tänne kirjotin että pimeydessä ei tosiaan näe mitään, voi vittujen vittu!!

Lyhyesti: ensin joku stanan ämmä tuli kyyläämään niin että totesin parhaammaksi vaihtaa maisemaa. Sitten veri oli klimppaantunut ja päätin kiireessä kaataa sitä suoraan pullosta: tuloksena ehkä 5m pitkä jälki. Jälki ehti kuivua vajaan puoli tuntia ja kun toin (tai mies toi, ne tuli siis myöhemmin paikalle ja siksi kiire) koiran lähtöpisteeseen, se ei tajunnu taas hommasta yhtään mitään. Joo tossa se verivana menee mutta mitä sitten, mä käyn nostamassa koipeani pusikkoon! Se löysi loppuun, missä oli kuivattua maksaa, silkastaan haahuilemalla. Voi helvetti, oli siis niin turha harjoitus että parempi ko en olis kipeenä koskaan lähtenykään. Tai edes antanu koiran jatkaa kun se alko pyörimään siinä, nyt se sai pyöriskellä ja silti löytää palkkansa vaikkei oikeesti tehny mitään sen eteen.

Kotona leikkasin taas sen kynsiä ja voi jumala mikä huuto, etujalat on edelleen kauhea ongelma. Lopulta mulla oli hirvee hiki ja koira läähättää kuin kuoleva, kuonokoppa puristaa ikävästi kun se on jääny vähän pieneks.

Voi että kun tää on taas niitä päiviä jolloin tekis mieli myydä koko koira ja ampua itsensä. Ehkä tyydyn vain itkemään, huoh.